Hyppää sisältöön
Media
Valtioneuvoston kanslia etusivu

Suomi 100 vuotta ja Reformaatio 500 vuotta
Pääministeri Juha Sipilän puhe Kulttuurikeskus Sofian 10-vuotisjuhlassa

valtioneuvoston viestintäosasto
Julkaisuajankohta 13.9.2017 17.03
Puhe

(muutosvarauksin)

Hyvät kuulijat,

Vietämme tänä vuonna Suomen 100-vuotisjuhlaa ja reformaation 500-vuotisjuhlaa. Sofian 10-vuotisjuhla istuu monella tapaa ja erittäin hyvin näihin merkkivuosiin.

Ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö perusti Kulttuurikeskus Sofian tavoitteenaan edesauttaa kirkkojen ja uskontojen sekä idän ja lännen vuoropuhelua. Keskuksen tavoitteeksi säätiö kirjasi myös tukea ihmisiä etsimään omaa henkisen kasvun tietä.

Myös ihmisen ja luonnon syvällisempi yhteys ja sen syventäminen oli alusta lähtien tavoitteena. Keskus perustettiin toimimaan ekumeenisessa hengessä. Nämä teemat ovat yhä hyvin ajankohtaisia, kenties vieläkin ajankohtaisempia, kuin 10 vuotta sitten. Olette Sofiassa saaneet kuluneen 10 vuoden aikana paljon aikaan tavoitteiden toteuttamiseksi ja työnne jatkuu.

Haluan onnitella ja kiittää meidän vieraiden nimissä Sofian kulttuurikeskusta sen panoksesta itäisen kulttuuriperinnön välittämisessä, sekä henkisestä ja hengellisestä avoimuudesta ja ilosta. Toivotan säätiön työlle ja kaikille sen toiminnassa mukana oleville siunausta eteenpäin.

Hyvä juhlayleisö,

Elämä on suuri lahja, ihme ja mysteeri. Ehkäpä iän ja elämänkokemuksen myötä opimme sitä syvemmin ymmärtämään. Sitä kautta myös ihmisinä ja yhteisöinä kuljemme henkisen ja hengellisen kasvun tietä eteenpäin. 

Omalla tavallaan jokaisen kulttuurin rikkaus ja syvyysulottuvuus nojautuvat vuosien, vuosisatojen ja -tuhansien inhimilliseen ponnisteluun, sitoutuneisuuteen, yhteiseen haluumme rakentaa kestävää, yli sukupolvien ulottuvaa yhteiskuntaa.

Kun ylitämme omat lyhyen aikavälin yksityiset ja kansalliset tarpeemme ja houkutuksemme, palvelemme yhteistä hyvää. Silloin meidän elämällä ja työllä on ylisukupolvista merkitystä. Esimerkiksi tämän ajan panostukset uusiutuvaan energiaan ja kiertotalouteen sekä ilmastonmuutoksen torjumiseen, tai toimet kulttuurien ja uskontojen vuoropuhelun ja keskinäisen ymmärryksen rakentamiseksi ovat hyviä esimerkkejä kestävästä pitkän aikavälin toiminnasta, jolla rakennetaan parempaa huomista.

Yksittäisinä ihmisinä ja kansakuntina olemme aiempaa riippuvaisempia toisistamme, ja me kaikki nykyistä riippuvaisempia yhteisen maapallomme elinvoimasta.

Itsekkyys ja omien etujen yksisilmäinen ajaminen ovat entistä selvemmin kääntymässä meidän kaikkien pitkän aikavälin etuja vastaan.

Yhteinen elämämme kukoistaa, kun haluamme ja osaamme jakaa omastamme sekä sitoutuneesti ponnistella sellaisen yhteiskunnan hyväksi, jossa oikeudenmukaisuus, ihmisoikeudet ja inhimillisen elämän perusolosuhteet turvataan kaikille ihmisille. Tämä on korkean kulttuurin tunnusmerkki. Näistä päämääristä emme saa koskaan tinkiä.

Tänä vuonna olemme jo monella tavoin viettäneet Suomen valtiollisen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa.

Oman henkisen perspektiivinsä tähän tuo reformaation 500-vuotinen perintö. Näitä suomalaiseen kulttuuriin sekä hengelliseen elämään syvällisesti vaikuttaneita tapahtumia saamme muistella suurella ilolla ja kiitollisuudella. Se on elämän suolaa, oleellinen osa myös meidän ”historiaamme”.

Samalla on tärkeää muistaa, että tulevaisuutemme rakentuu kestävällä tavalla tälle aatteelliselle, yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle perustalle.

Hyvät kuulijat,

Seuraavaksi haluan tässä puheessani henkisestä näkökulmasta pohdiskella Suomen ja Euroopan sekä meidän globaalin maailmaamme tilaa ja tulevaisuutta.

Poliittisena toimijana olen omalta osaltani käsittelemässä suuria yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä. Ne ovat tietysti tärkeitä, koska ne ovat paitsi suomalaisen – myös globaalin – olemassaolon ja tulevaisuuden avainasioita. Niiden syvempi merkitys tulee esiin siinä, millaista huomista ja tulevaisuutta olemme rakentamassa. Tässä suhteessa meidän poliitikkojen työ on erityisen vastuullista. Emmekä muistuta itseämme tai toinen toisiamme tästä koskaan liian usein.

Sitä vahvempia olemme, mitä syvemmät arvot meillä kulloinkin on päätöksenteon pohjana. Arvot taas nousevat meidän ihmisten ja oman kulttuurimme keskeisistä henkisistä ja hengellisistä periaatteista, voisiko sanoa vakaumuksesta. Ne sisältävät keskeisiä linjauksia koskien elämän kunnioitusta, ihmisarvoa, sekä rakkautta ja jakamista.

Näissä ihmisyyden ydinkysymyksissä mielestäni olemme Suomessa yhä kestävällä pohjalla. Talouden ja turvallisuuden varastaessa pääosan palstatilasta, keskustelu arvoista väistyy liian helposti taustalle. Arvot ja uskomukset muodostavat kuitenkin kaiken päätöksenteon maaperän. Arvojen lisäksi tarvitsemme kirkkaan vision Suomen suunnasta ja tulevaisuudesta. Ilman tuota näkyä ja arvoihin perustuvaa päätöksentekoa, on mielestäni mahdotonta rakentaa strategiaa ja käytännön päivittäistä päätöksentekoa.

Tämän päivän työssäni törmään usein kansalaisten hämmennykseen Suomen ja muun maailman muutoksista ja haasteista. On syytä kysyä, missä määrin tässä hämmennyksessä heijastuu meidän päättäjien näköalattomuus tai rohkeuden puute tehdä niitä poliittisia ratkaisuja, joita meidän pitäisi tehdä tulevaisuutta silmällä pitäen.

Olen oppinut, että muutosvastarinta olemassa olevan muuttamiselle on äärettömän kova. Syvässä mielessä ei ainakaan meillä Suomessa mihinkään hämmennykseen ole syytä. Päinvastoin. Nykyisin maamme on vahvasti eurooppalaisen kulttuurin valtavirrassa. Mikael Agricola lähti 500 vuotta sitten saamaan syvempää opillista sivistystä Keski-Euroopasta. Ja jo ennen tuota olimme monella tapaa verkottuneet eurooppalaiseen kulttuuriin ja arvoihin. Nyt olemme enemmän kuin koskaan elimellinen osa yhteistä mannerta. Tämä on meille suuri henkinen voimavara, joka ei ole mitenkään vastakkainen omien arvojemme ja etujemme kanssa, päinvastoin.

Vaikka asumme Euroopan pohjoisimmassa osassa, olemme vaalineet – mielestäni kunniakkaasti – Euroopan yhteisiä arvoja, rauhaa ja keskinäistä sovintoa.

Suomalaisten toiminta rauhanturvaajina, Eurooppaa syvällisesti muuttaneen ETYK-kokouksen isännyys tai vaikkapa Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Martti Ahtisaaren toiminta useiden konfliktien ratkaisijana osoittavat, että pienestä koosta huolimatta olemme voineet vaikuttaa merkittävästi maanosamme kehitykseen.

Tätä samaa työtä tulemme jatkamaan tällä uudella vuosisadalla. Myös sillä, että elämme idän ja lännen rajalla, on oma merkityksensä. Parhaimmillaan tämä on meille voimavara. 1900-luvun keskeinen luterilainen teologi Paul Tillich on kirjoittanut suomeksikin julkaistun teoksen Rajalla. Siinä hän kertoo rajalla elämisen siunauksesta rauhan aikana sekä kärsimyksestä konfliktien aikaan. Tillichiä mukaillen, mutta yhtä hyvin omasta kokemuksestamme käsin, rajalla eläminen auttaa meitä elävään vuorovaikutukseen, rikkaaseen kulttuurivaihtoon, sekä erilaisten historiallisten kokemusten ja suvaitsevuuden kautta oppimiseen. Siksi tehtävämme on yhä edelleen tehdä rajasta matalampi eikä linnoittautua. Suomi on toiminut ja sen kannattaa toimia jatkossakin kaikin keinoin vuoropuhelun edistämiseksi sekä keskinäisen ymmärryksen lisäämiseksi. Tällä työllä tänä päivänä on valtava sosiaalinen tilaus.

Omassa maassamme meillä on nykyisin tilaa erilaisille kulttuurivähemmistöille, vaikka historiallisesti Suomi on ollut yhtenäiskulttuurin vankimpia linnakkeita Euroopassa.

Ruotsinkieliset, saamelaiset, tataarit ja juutalaiset ovat perinteisesti olleet elimellinen osa meitä.  Suurta kulttuurista rikkautta ovat tuoneet kolme eri kieliryhmää sekä ortodoksinen kristillisyys. Täällä ei ole tuomittu ihmistä uskonnon tai ihonvärin mukaan. Olemme oivaltaneet, että ihmisten väliset erimielisyydet eivät synny uskonnollisista syistä. Tätä perintöä meillä ei ole varaa – eikä vaaraa – menettää, luotan tähän. Tämä on keskeinen osa suomalaisuutta.

Olemme useassa historiamme vaiheessa saaneet apua muilta, ja monet suomalaiset ovat hakeneet parempaa tulevaisuutta ulkomailta.

Tänään meillä on varaa ja tehtävä auttaa muita paljon aktiivisemmin ja sitoutuneemmin kuin mitä nyt teemme.

Hyvät kuulijat,

Suvaitsevuus on ollut keskeinen osa suomalaisuutta. Emme saa antaa muuttaa tuota sanaa kirosanaksi. Emme myöskään voi hyväksyä sokean suvaitsemattomuuden ja kritiikittömän tuomitsemisen asenteita, jotka syntyvät tietämättömyydestä tai asioiden tahallisesta vääristelystä.

Julkisessa keskustelussa näkyy nykyisin huolta suomalaisten jakaantumisesta, eritoten viholliskuvien hakemisesta.

Tällaiset ilmiöt ja kärjekkäät mielipiteet eivät saa hämärtää syvää yhteistä vakaumustamme siitä, että maamme kansallinen yhtenäisyys on edelleen vahvaa, ja se on kestävällä pohjalla. Satavuotias Suomi katsoo luottavaisesti tulevaan.

Juhlavuosi täyttää tarkoituksensa kun se myös haastaa eteenpäin. Demokraattinen yhteiskunta ja sen kansanvaltainen hallinto eivät koskaan ole valmiita. Usealla tavoin tärkein kysymys on se miten opimme ja rakennamme foorumeita ja muotoja toinen toistemme välittämiselle ja jakamiselle vieläpä selkeästi vahvemmin kuin aiemmin.

Yhteiskunnallinen ja sosiaalinen huolenpito lapsista, vanhuksista ja syrjäytyneistä ei lopulta voi olla taakka tai kustannuskysymys. Se on osa ihmisyyttämme, yhteinen tehtävämme, ja siihen meidän eri tavoin tulee etsiä uusiakin muotoja - kestävällä tavalla. Osaltaan nykyteknologia tarjoaa uudentyyppisiä hyviä vaihtoehtoja, mutta ihmistä, sairaanhoitajaa ja lähimmäistä, ei kukaan eikä mikään voi korvata.

Hyvät kuulijat.

Vielä pari aatteellista teemaa. Suomessa puhutaan usein, että tehdään ”kristillinen tasajako”.

Jos ymmärrän oikein, tällöin pyrkimyksenä on viitata kristillisen tradition kultaiseen sääntöön, joka löytyy muistakin suurista uskonnoista. Eli: minkä tahdot itsellesi tehtävän, tee se myös toiselle. Tähän prinsiippiin on nojautunut se vahva ja arvokas sosiaalinen huolenpito ja välittäminen, joka on länsimaisen sosiaalipolitiikan aatteellisena perustana ja josta emme koskaan saa tinkiä.

Toki yhteiskunnan lait ja erilaiset toimintatapasäädökset tarjoavat erinomaisen lähtökohdan ihmisten vuorovaikutukselle ja laadulliselle elämälle. Mutta riittääkö tämä tavoite 2000-luvulla? Itseäni useassa elämänvaiheessa on askarruttanut vuorisaarnan lupaus ”autuudesta”, siis onnellisuudesta, niille jotka ylittävät oman itsensä ja pyrkivät vihollisenkin rakastamiseen, omastaan antamiseen ja toisten palvelemiseen niin, että se tuntuu. Eikö kristillinen traditio haasta meitä juuri tähän? Kulttuurimme syvyysulottuvuutta ja tulevaisuutta testataan entistä enemmän siinä, miten voimme aidosti siirtyä hyötykeskeisestä lähestymistavasta jakamiseen myös vapaaehtoista tietä.

Kysymys meidän ihmisten hyvinvoinnista tihentyy lopulta kysymykseen: miten voimme hyvinkin erilaisista lähtökohdista löytää ja tarjota mahdollisuuksia holistiseen elämään. Ihmisen hyvä elämä ja henkinen kasvu ovat tasapainoisella tavalla sidoksissa aineelliseen, sosiaaliseen, henkiseen ja hengelliseen kokonaisuuteen.

Sillä tiellä hyvyys ja rakkaus kasvavat jakamalla ja tuhlaamalla. Eikö juuri tähän meitä kannusta myös oma hengellinen perintömme, jonka arvokas etappi on tämä juhlavuosi?