Tutkimuslaitosuudistus-blogi

Dosentti, professori emeritus Antti Hautamäki: Miten strategista tutkimusta tulisi tehdä?

2.2.2015

Suomalainen yhteiskunta on suurien haasteiden edessä. Ilmaston muutokseen, talouskasvuun, kaupungistumiseen, turvallisuuteen ja muihin haasteisiin liittyvät ilkeät, osin globaalit ongelmat huutavat ratkaisuaan. Ilkeiden ongelmien ilkeys tulee siitä, että ne ovat monimutkaisia ja vaikeita. Niiden ratkaisemiseksi tarvitaan laaja yhteistyötä ja monia tieteenaloja. Vaikka tutkimus ei yksin kykene näitä ongelmia ratkaisemaan, niin siitä on laaja yksimielisyys, että ilman tieteen vahvaa panosta niitä ei voida ratkaista.

Valtioneuvosto on päättänyt rahoittaa strategista tutkimusta. Strategisen tutkimuksen käsite on vielä jäsentymätön. Selkein osa on tarve saada ratkaisuja yhteiskunnan ja talouden haastaviin ongelmiin. Mutta miten strategista tutkimusta pitäisi tehdä?

Perinteinen tutkimuksen jaottelu perustutkimukseen ja soveltavaan tutkimukseen ei enää päde eikä toimi ilkeiden ongelmien ratkaisemisessa. Perustutkimuksella tarkoitettaan usein uteliaisuustutkimusta, jossa ainoa päämäärä on selvittää, miksi jokin ilmiön on sellainen kuin se on. Perustutkimus pyrkii luomaan teorioita, jotka selittävät ilmiöitä.

Soveltavalla tutkimuksella taas viitattaan tutkimukseen, joka pyrkii löytämään ratkaisuja käytännöllisiin ongelmiin. Ratkaisujen ei tarvitse olla lopullisesti todistettuja, tärkeämpää on ratkaisun toimivuus ja taloudellisuus. Soveltavalle tutkimukselle tieteelliset teoriat muodostavat ”työkalupakin”, josta voidaan valita ongelman kannalta hyödyllisin teoria.

Tämä jako perus- ja soveltavaan tutkimukseen on kuitenkin auttamatta vanhentunut.  Uusimmassa tieteenteoriassa puhutaan soveltamisen sijaan yhdessä luomisesta (co-creation). Tämä tarkoittaa syvällistä yhteistyötä tutkijoiden ja ongelmien ”omistajien” kanssa. Yhdessä luomisessa tutkijat paneutuvat ratkaistaviin ongelmiin ja nostavat esiin niihin liittyvät tutkimukselliset aspektit, jotka eivät useinkaan ole soveltamiskysymyksiä vaan uuden teorian kehittämistä. Vastaavasti ongelmien käytännöllisten puolien kanssa toimivat lähtevät dialogiin tutkijoiden kanssa avatakseen ongelmien moniulotteisuuden ja ymmärtääkseen tutkimuksen mahdolliset kontribuutiot ongelmien ratkaisemisessa.

Kirjassamme Ristiriitainen tiedepolitiikkamme peräänkuulutamme Pirjo Ståhlen kanssa ongelmalähtöistä tutkimustapaa perinteisen tieteenalakohtaisen tutkimustavan vastapainoksi ja täydentäjäksi. Ongelmalähtöinen tutkimustapa on tieteidenvälistä ja tieteiden raja-aitoja ylittävää. Reaalielämä, käytäntö toimii tässä monella tasolla. Se on uuden tiedon tuottamisen lähde, tiedon tuotantoympäristö ja tulosten koetinkivi.

Ongelmalähtöinen tutkimustapa ja yhdessä luomisen malli korostavat uudenlaisia kyvykkyyksiä. Tärkeää on tutkijoiden keskinäinen ja sidosryhmien kanssa tapahtuva vuorovaikutus ja dialogi. Puhutaan kääntävästä eli translationaalisesta tutkimuksesta, jossa kyetään rakentamaan siltaa tutkimuksen kielen ja käytännön toiminnan kielen välille. Yhdessä luominen onnistuu vain kun tutkijat ja ongelmien omistajat ymmärtävät toisensa näkökulmia.

Translationaalinen tutkimus ei ole soveltavaa tutkimusta, vaan siinä on kysymys uudentyyppisestä vuorovaikutteisesta tavasta tehdä tutkimusta. Parhaimmillaan kaiken tutkimuksen pitäisi olla translationaalista. Tämä on suuri haaste yliopistoille ja tutkijakoulutukselle. Perinteinen tieteenalakohtainen siiloutuminen ja oman ”murteen” kehittäminen siiloissa voi olla vakava este ongelmien ratkaisemiselle. Tutkimus menettää kykynsä kommunikoida ja ymmärtää toisten tieteenalojen ajattelumalleja. Siiloutuminen on tiedeyliopistojen vakava epäkohta, joka ei ehkä samalla tavalla uhkaa sektoritutkimuslaitoksia.

Ongelmalähtöinen tutkimustapa edellyttää vahvaa tieteellistä kontribuutiota ja tieteidenvälisyyttä. Näen tässä puolestaan sektoritutkimuslaitosten haasteen. Yliopistoissa tarve ja motiivit olla tieteen eturintamassa ovat erittäin voimakkaat, osin jopa haitallisella tavalla. Sektoritutkimuslaitokset sen sijaan pyrkivät hyötytutkimukseen, joka on tosin ongelmalähtöistä mutta tieteen kannalta lyhytjänteisempää. Kontaktit tutkimuksen eturintamaan saattavat jäädä ohuiksi tai satunnaisiksi. Sektoritutkimuslaitoksiin kasautuu myös helposti vastuualeen kannalta perinteisiä tieteenaloja, jolloin ongelmien ratkaisemisen kannalta tiedepohja kapenee. Pidän erityisenä huolenaiheena humanistis-yhteiskunnallisen tutkimuksen vähäisyyttä. Kaikkien ilkeiden ongelmien ratkaisemissa on välttämättä ymmärrettävä ihmisten arvoja, kulttuuria ja käyttäytymistä. Hyvä esimerkki on psykologi Daniel Kahnemanin merkittävät tutkimukset ihmisen ajattelusta ja päätöksenteosta (hidas ja nopea ajattelu).

Edellä olen hylännyt perinteisen jaon perus- ja soveltavaan tutkimukseen ja painittanut yhdessä luomisen mallia ja kääntävän tutkimusotteen merkitystä. Strateginen tutkimus on ilman muuta monitieteistä, ongelmalähtöistä tutkimusta. Silti strategisen tutkimuksen menetelmiltä edellytetään vielä enemmän.

Itse näen strategisen tutkimuksen keskeisenä tehtävänä tuottaa ratkaisuja, jotka voisivat olla politiikan perustana. Tässä eivät riitä pinnalliset suositukset, vaan tarvitaan näyttöpohjaisia (evidence based) ratkaisuja. Tämä tarkoittaa, että ratkaisujen täytyy perustua riittävän vahvasti tutkittuun näyttöön. Joskus tällainen näyttö saadaan kokoamalla olemassa olevien tutkimusten tulokset yhteen konsensus-raportteihin.

Useimmissa tapauksissa on kysymys uusista toimintamalleista, joita ei ole aikaisemmin käytetty. Silloin on vedottava uuteen empiiriseen aineistoon, jota saadaan erityisesti kokeilemalla ja arvioimalla tieteellisesti kokeilujen tuloksien yleispätevyyttä. Myös toimintatutkimus (action research) saattaa olla erinomainen tapa tuottaa perusteltuja näkemyksiä ilmiöpiiristä. Joskus voidaan tehdä kontrolloituja kokeita, joissa kokeilun rinnalla seurataan mitä tapahtuu vastaavissa tilanteissa kokeilun ulkopuolella. Tärkeää on kuitenkin että yhdessä luomisen mallin mukaisesti kaikissa näissä tutkimusasetelmissa tulisi olla vahva vuorovaikutus- ja dialogikomponentti tutkijoiden ja muiden relevanttien toimijoiden välillä.

Kaikki yliopistot ja sektoritutkimuslaitokset odottavat strategisen tutkimuksen hakuja. Mutta ennen kuin niihin syöksytään, pitäisi miettiä miten haasteisiin tulisi vastata. Olisi onnetonta, jos tutkimussuunnitelmat lähtisivät perinteisistä perus- tai soveltavan tutkimuksen asetelmista. Näin voisi käydä, jos yliopistot tekisivät omia hakemuksiaan ja sektoritutkimuslaitokset omiaan. Mielestäni parhaaseen tulokseen päästäisiin, jos hakemuksissa yhdistyisi luovalla tavalla tiedeyliopistojen monitieteellisyys ja sektoritutkimuslaitosten kohdespesifi erityistietämys. Tämä edistäisi myös näiden tutkimustahojen vuorovaikutusta ja vahvistaisi  strategisen tutkimuksen osaamista Suomessa.

Antti Hautamäki
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston professori emeritus ja Helsingin yliopiston dosentti

Lisätietoa blogista