Tutkimuslaitosuudistus-blogi 

Kansanedustaja, filosofian tohtori Päivi Lipponen: Talouden keula kohti tulevaisuutta

13.2.2015

Tutkimus, koulutus- ja tutkimusinvestoinnit tuottivat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna merkittävästi eniten talouskasvua. Toisella sijalla olivat investoinnit infrastruktuuriin. Sen jälkeen tuli vasta joukko muita toimia pienine vaikutuksineen.

Jos Suomi haluaa menestyä ja vaurastua tulevaisuudessa, koulutuksesta, tutkimuksesta ja tieteestä ei saa enää leikata. Hyvä olisi myös selvittää millaista vauriota jo tehdyt leikkaukset ovat tuottaneet koulutukseen ja innovaatiotoimintaamme. Yliopistot eivät ole kyenneet ottamaan vastaan kaikkia tutkimusyhteisöjä, joista tutkimuslaitokset luopuvat. Riskejä liittyy erityisesti tilanteeseen, jossa rahoitusta leikataan ilman että lakimääräisiä tehtäviä karsitaan. Tästä syystä esimerkiksi THL:n systeemibiologian yksikkö siirtyi Ruotsiin. Huippuyksiköiden rakentaminen on kestänyt vuosia, purkaminen on nopeata ja jälleenrakentaminen mahdotonta. Valitettavasti lisäresursseja ei ole suuresti jaettavissa seuraavankaan hallituksen aikana.

Tiedepolitiikka tarvitsee uuden suunnan. Suomalaisen osaamisen tulisi kilpailla globaaleilla markkinoilla lahjakkaista ihmisistä, pääomista ja tutkimusyhteisöistä. Suomi on valinnut tulevaisuuden strategiakseen panostuksen tietoon ja osaamiseen. Koulutuksella,  tutkimuksella sekä niihin  perustuvalla innovaatiotoiminnalla tähdätään talouskasvuun. Samalla pyritään uudistamaan yhteiskuntarakenteita ja takaamaan kansalaisten parempi hyvinvointi. Nämä ponnistelut tähtäävät Suomen kilpailukyvyn parantamiseen. Kun Suomen vienti jälleen vetää, investoinnit koulutukseen ja tutkimukseen tulevat takaisin valtion kassaan.

Suomen tiedemaailma on vähäisesti kansainvälistynyt. Talouden globalisoituminen on itsestäänselvyys, mutta se merkitsee myös työmarkkinoiden globalisoitumista ja tiedon rakentamisen kansainvälistymistä. Jotta Suomessa voidaan hyödyntää muualla syntynyt tieto entistä tehokkaammin, suomalaisten tutkijoiden on toimittava aktiivisesti verkostoissa. Sain kutsun luennoimaan Ranskan parlamentissa pidettyyn tutkimus-, tiede- ja innovaatiopolitiikan kuulemistilaisuuteen. Seminaarissa nousi esille Shanghain lista, jolla vertaillaan yliopistojen onnistumista kansainvälisesti. Listan laatijat olivat kuitenkin todenneet, että sijoitus listalla ei ole kiinalaisten yliopistojen kärkitavoite. Sen sijaan niille on tärkeintä omata strategia, jolla vastata markkinoiden ja ihmisille hyvän yhteiskunnan haasteisiin. Suomalaisten yliopistojen menestysreseptikin voisi siis löytyä hyvästä strategiasta, siihen perustuvasta missiosta ja tehtävästä sekä yliopiston hyvästä ja läpinäkyvästä hallinnosta.   

Ajan erityispiirre on valvonnan ja kontrollin lisääntyminen, myös tutkimuksessa. Kun väärinkäytöksiä on tullut ilmi, on synnytetty kontrollikoneisto niitä estämään. Uhkana on, että merkittävä osuus apurahasta hupenee kontrollitarpeiisin vastaamiseen.  Rakenteita on uudistettava. Tulisi muun muassa selvittää apurahojen hakuprosessien yksinkertaistamisen mahdollisuudet ja vähentää tutkimusten väliraportointia. Uusia sähköisiä palveluita hakukäytäntöjen helpottamiseksi voidaan kehittää ja ottaa käyttöön. Säästöjen lisäksi tutkijoilla olisi näin enemmän aikaa keskittyä itse tutkimustyöhön.

Päätöksiä on voitava arvioida. Kun tarkastellaan tutkimuksen vaikuttavuutta, on voitava mitata panostuksia. Tapana on ollut mitata vaikuttavuutta laatumittareilla. Herkästi on mitattu lähinnä sitä mitä on ollut helpointa mitata. Ei ole aina huomattu, että mittarit ovat myös ohjaavia. Onkin painotettava enemmän sitä, että mittarit ohjaisivat toivottuun suuntaan.  Yhteiskunnallinen vaikuttavuus tulee tieteellisen julkaisutoiminnan laadusta.  Se tuo uusia ideoita yhteiskuntaan. On löydettävä toimivammat mittarit yhteiskunnalliselle vaikuttavuudelle. Kun kilpaillaan rahoituksesta, vaaditaan uutta, mutta mittarit mittaavat vanhoja asioita.

Suomessa tehdyn huippututkimuksen iso ongelma on se, että läpimurtojen vieminen yritystoiminnaksi ja vieläpä kansainväliseksi yritystoiminnaksi on ollut lähes tuomittua epäonnistumaan.  Innovaatiojärjestelmämme kykenee tuottamaan gaselliyrityksiä, mutta ne joko varhaisessa vaiheessa myydään kansainvälisille sijoittajille tai ne tekevät konkurssin. Kun yritystoimintaa käynnistetään tutkimusläpimurron ympärille, tarvitaan riskirahoitusta, yksityistä ja julkista. Resursseja tarvitaan myös tutkimusinfrastruktuurin rahoitusohjelmaan. Luonnontieteissä ja teknologiatutkimuksessa huipputieteen tekeminen edellyttää hyviä laitteita.

Huippututkimusta tekevät ihmiset, mutta mistä löytyvät lahjakkaat tutkijat? Suomi tarvitsee tieteen ja taiteen tekijöitä. Tällä hallituskaudella Suomen Akatemian myöntövaltuus on pienentynyt 20 miljoonaa. Tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnasta leikataan 40 miljoonaa euroa. Suomen Akatemiaan kohdistuvilla leikkauksilla tulee olemaan suora vaikutus Suomen tieteen laatuun, sillä Akatemia rahoittaa laatukilpailun perusteella maamme parhaita tutkijoita ja tutkimusryhmiä.

Seuraavan hallituksen on valmisteltava Suomelle tiedestrategia. Yliopistouudistus tarvitsee kakkosvaiheen. Yliopistojen tulisi keskittyä omiin vahvuuksiinsa. Tiedejärjestelmän ongelma on yksikköjen pieni koko. Sitäkin tärkeämpää on laadukkaan tutkimuksen ja opetuksen vaatima fokusoituminen ja tieteenalan vaatima suurus. Tarvitsemme yliopistojen profiloitumista, työnjakoa ja yhteistyön syventämistä.

Johtamani tulevaisuusvaliokunta suositti lausunnossaan valtion 2015 talousarviosta[1], että tutkimusrahoitusta voisi myös jakaa harvempiin, mutta suurempiin kokonaisuuksiin, mikä mahdollistaisi yliopistojen paremman profiloitumisen. Esimerkiksi Lappeenrannan yliopisto on jättänyt 31 painopistealasta jäljelle kolme. Apuna olivat kansainvälinen tutkimuksen arviointi ja omien vahvuuksien analysointi.  Ohjenuoraksi on otettu kansainvälistyminen, tutkimuksen ja opetuksen vaikuttavuus, kannustin ja ohjausjärjestelmien uudelleen rakentuminen.

Yliopistojen on löydettävä uusia toimintamalleja yhteistyössä ammattikorkeakoulujen kanssa. Ei ole järkevää opettaa rinnakkaisissa taloissa fysiikan peruskursseja tai kieliopintoja. Lakeja on korjattava. Yliopistoilla ja korkeakouluilla on molemmilla oltava selkeä rooli. Se tuo säästöjä tutkimusinfrastruktuurissa  ja mahdollistaa vetovoimaisemman kampuksen.

Kun tarkastellaan julkaisumääriä ja julkaisujen saamia viittauksia voidaan todeta, että Suomen tieteen taso on pysynyt 2000-luvun samana. Ero Ruotsiin on säilynyt, mutta ero Tanskaan kasvanut. Tanskassa on panostettu vahvuuksiin, fuusioitu tutkimuslaitoksia ja yliopistoja yhteen. Se pärjää tieteellisesti erinomaisesti. Suomi panostaa yliopistoihin, kuten Tanska, mutta tulos kalpenee. Yhdenkään suomalaisen yliopiston resurssit eivät enää riitä kansainvälisesti kilpailemaan edelläkävijyydellä.

Toisaalta tämän vuoden Times Higher Education -arvioinnissa neljänsadan parhaan yliopiston joukossa on 7 yliopistoa Suomesta. Väestöön suhteutettuna tämä on korkeimpia lukuja koko maailmassa. Ja loputkin suomalaiset yliopistot ovat kuudensadan parhaan joukossa. Suomen koko koulutusjärjestelmä varhaiskasvatuksesta yliopistoihin asti, on alueellisesti tasa-arvoista ja korkealaatuista myös kansainvälisesti arvioituna.

Yliopistojen tehtävä on tuottaa uutta tietoa, osaamista ja kehittää näin innovaatiojärjestelmäämme. Huippuosaaminen ja edelläkävijyys ovat kalliita ylläpitää. Ei riitä, että turvataan tieteellinen huippuosaaminen, lisäksi on oltava yhteydessä elinkeinoelämään ja ympäröivään yhteiskuntaan. Se vasta mahdollistaa liiketoiminnan synnyn ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden.

Päivi Lipponen
Kansanedustaja, Filosofian tohtori, Tulevaisuusvaliokunnan pj.

[1] TULEVAISUUSVALIOKUNNAN LAUSUNTO 3/2014 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle valtion talousarvioksi vuodelle 2015

Lisätietoa blogista