Tutkimuslaitosuudistus-blogi

YTT Mika Nieminen: Paljonko yhteistyötä on tarpeeksi?

Tutkimuslaitos- ja rahoitusuudistuksen eräänä keskeisenä tavoitteena on lisätä tutkijoiden välistä yhteistyötä. Tavoitteeksi on asetettu muun muassa aiempaa vahvempi monitieteisyys, organisaatioiden välisen sopimusperustaisen yhteistyön syventäminen sekä tutkimuslaitosten verkostomaisen yhteistyön lisääminen.

Pyrkimys on monin tavoin kannatettava. Kohtaamamme yhteiskunnalliset ja ympäristöömme liittyvät haasteet eivät kunnioita tieteen- tai hallinnonalojen rajoja. Merkittävimmät ongelmat ovat luonteeltaan niin sanotusti ”pirullisia” tai ”suuria haasteita”, joiden eräs ominaispiirre on, että niitä ei voida tarkastella tai ratkaista mielekkäästi ilman tieteellistä ja poliittis-hallinnollista yhteistyötä.

Uudet innovaatiot ja toimintamallit edellyttävät myös usein laajaa yhteistyötä. Verkostoituminen tukee uusien innovaatioiden kehittämistä ja käyttöönottoa.

Käytössämme olevat tutkimuksen voimavarat ovat niin ikään rajalliset. Vaikka tutkimus- ja kehittämistoimintamme suhteelliset panostukset ovat maailman huippuluokkaa, määrällisesti kuulumme kuitenkin pienten tiedemaiden joukkoon. Tämä tosiasia yhdessä kiristyvän taloustilanteen ja tieteellis-taloudellisen kilpailun kanssa edellyttää aiempaa tehokkaampaa resurssien käyttöä. Samoilla tai aiempaa vähäisemmillä resursseilla tulisi saada aikaan enemmän. Eräs keino tähän on yhteistyö. Esimerkiksi aineistojen ja infrastruktuurien yhteiskäyttö sekä yhteinen henkilökunta voivat lisätä tehokkuutta ja vapauttaa resursseja sisällölliseen tutkimustyöhön.

Tutkimukset osoittavat[i], että tieteellinen yhteistyö onkin viime vuosikymmenten aikana lisääntynyt. Jos indikaattorina käytetään esimerkiksi tieteellisiä yhteisjulkaisuja, erityisesti kansainvälinen yhteisjulkaiseminen on lisääntynyt, kun puolestaan yksin tehtyjen julkaisujen osuus on selkeästi vähentynyt. Samalla myös kotimaisten yhteisjulkaisujen määrä on kasvanut. Vastaavasti tutkimusmaailman ja yritysten välinen verkostoituminen on ollut Suomessa kansainvälisesti tarkastellen kehittynyttä[ii].

Yhteistyön laajenemista ovat tukeneet useat tekijät. Tietoliikenneteknologian ja internetin kehittyminen sekä matkustamisen halpeneminen ovat tehneet yhteistyöstä aiempaa helpompaa. Samalla tutkimuskysymyksistä on tullut aiempaa monimutkaisempia vaatien isoja hankkeita ja erikoistuneita tutkimusvälineistöjä[iii].

Yhteistyötä on tuettu myös tiede- ja teknologiapoliittisin linjauksin ja rahoitusinstrumentein. Käytännössä tilanne lienee tällä hetkellä se, että Tekesin, Akatemian tai EU:n rahoittamalta tutkimussuunnitelmalta edellytetään lähes aina jonkinlaista kotimaista tai ulkomaista yhteistyötä. Esimerkiksi Akatemian rahoituksen eräänä kriteerinä ovat ”tutkimuksen yhteistyösuhteet”. Vastaavasti Tekes painottaa rahoituksessaan ”laajoja, kansainvälisiä projekteja, jotka yhdistävät tutkimusryhmiä tai tieteenaloja”. Samaan suuntaan ovat kehittymässä myös uudet valtioneuvoston ja strategisen tutkimuksen rahoitusinstrumentit. Hankkeilta edellytetään laaja-alaista ja monitieteistä yhteistyötä.

Tutkijoiden näkökulmasta ensisijainen lähtökohta yhteistyölle on sisällöllinen: yhteistyöllä pyritään täydentämään omaa osaamista, resursseja ja tutkimusvälineistöä. Lisäksi yhteistyön avulla tehostetaan tutkimusta, edistetään omaa uraa, luodaan verkostoja ja opitaan uusia taitoja. Tutkimuksissa on kuitenkin havaittu myös, että yhteistyön laajuus ei ennakoi yksiselitteisesti esimerkiksi julkaisuin mitattua tutkimustuottavuutta. Niin ikään on todettu, että suuret yksiköt eivät ole aina yhtä tuotteliaita kuin pienet[iv].

Vaikka yhteistyö hyödyttää tutkimusta, sillä voi olla myös kielteisiä vaikutuksia. Yhteistyö edellyttää aina koordinaatiota ja mitä laajempaa yhteistyö on, sitä enemmän erilaisiin koordinaatiotoimiin kuluu aikaa. Aikaa kuluu muun muassa toiminnan muodolliseen hallinnointiin, partnereiden informointiin, päätöksentekoon, toimivien työsuhteiden rakentamiseen, erilaisten organisaatiokulttuureiden ja järjestelmien yhteensovittamiseen, sekä tutkimustulosten omistusoikeudellisten kysymysten ratkomiseen. Etenkin professoreiden ja vanhempien tutkijoiden aikaa kuluu laajoissa yhteistyöhankkeissa toiminnan hallinnointiin. Nämä ovat kuitenkin henkilöitä, joilta odotetaan myös keskeistä sisällöllistä panosta tutkimukseen. Sisällöllinen keskittyminen ei ole aina helppoa ja työpäivistä ja -viikoista tulee pitkiä samalla kun tutkimuksen tuottavuus saattaa kärsiä. Yhteistyö voi myös rajoittaa mielekästä kilpailua ja kaventaa tutkimuksessakin tarpeellista näkökulmien moninaisuutta.

Yhteistyö on myös sisällöllisesti haasteellista. Esimerkiksi moni- tai poikkitieteelliset hankkeet vaativat lähes poikkeuksetta aikaa, koska erilaisista taustoista tulevien ihmisten on kehitettävä yhteinen näkökulma ja kieli tutkimusongelman jäsentämiseen. Muussa tapauksessa vaarana on, että hankkeista tulee toisiinsa liittymättömistä näkökulmista yhdistettyjä tilkkutäkkejä. Partnereiden välistä välttämätöntä luottamusta ei myöskään rakenneta käden käänteessä. Jos konsortio tai verkosto on uusi tai mukana on uusia partnereita, tämä olisi hyvä huomioida hankkeiden ajallisessa kestossa. Tieteenaloilla on myös toisistaan poikkeavia tiedonmuodostuksen lähtökohtia, mikä vaikuttaa yhteistyön luonteeseen ja mahdollisuuksiin. Esimerkiksi kokeellisessa luonnontieteellisessä tutkimuksessa tehtävien työnjaollinen osittaminen partnereiden kesken saattaa olla helpompaa kuin luonteeltaan tulkitsevassa ja holistisessa yhteiskuntatieteellisessä tai humanistisessa tutkimuksessa.

Laajoihin yhteistyöhankkeisiin ja -konsortioihin liittyy myös muita haasteita. Rahoitus on aina määrällisesti ja ajallisesti rajallista ja jos se jaetaan useiden partnereiden kesken, osuuksista tulee väistämättä pieniä. Tämä puolestaan tarkoittaa, että mahdollisuus keskittyä hankkeeseen on rajallinen, koska samanaikaisesti tutkijalla on oltava useita projekteja palkkauksen tai siihen liittyvän projektointiasteen varmistamiseksi.  Tutkimusrahoituksesta tulee sirpaleista, mikä ei tue asiantuntijuuden kumuloitumista tutkijoiden liikkuessa jatkuvasti aiheesta toiseen. Tällöin yksi tutkimuspoliittinen tavoite syö toista. Jos yhteistyö on lisäksi keinotekoista, esimerkiksi rahoittajan edellyttämänä, saattaa olla ettei yhteistyö onnistu. Partnereille ei ehkä kehity keskinäistä luottamusta tai heidän ”kemiansa” eivät kohtaa.

Oman lisänsä yhteistyöhaasteisiin tuo tutkijoiden ja hyödyntäjien välinen yhteistyö. Hyödyntämisyhteistyön tulisi rakentua luontevaksi osaksi hanketoimintaa, mutta aikataulu- ja resurssipaineissa siitä tulee helposti ylimääräinen taakka.

Rahoitusinstrumentteja rakennettaessa olisikin hyödyllistä pohtia, millainen ja miten paljon yhteistyötä on mielekästä, optimaalista tai realistista kussakin tapauksessa. Horisontaalisen koordinaation näkökulmasta olisi hyvä pohtia myös erilaisten rahoitusinstrumenttien mahdollista yhteisvaikutusta: kuinka paljon erilaiset tutkimuksessa edellytetyt verkostot syövät aikaa ja resursseja toisiltaan. Onko yhteistyövaatimus jo joiltakin osin ylimitoitettu? Voiko vähemmän olla joskus enemmän? Pitääkö suhteellisen itsestään selvää yhteistyön vaatimusta erikseen korostaa?

Olisi ehkä helppoa todeta, että asia on tutkijan vastuulla ja harkittavissa oman asiantuntemuksensa nojalla. Tutkijan tulisi arvioida se, milloin yhteistyön kustannukset nousevat hyötyjä suuremmiksi. Kysymys on kuitenkin myös niistä joko julkilausutuista tai taustalla vaikuttavista kriteereistä joilla rahoitus myönnetään. Tutkijat vastaavat herkästi näihin kriteereihin, koska oma tai tutkimusryhmän työllisyys riippuu monesti kokonaan tai lähes kokonaan ulkopuolisesta rahoituksesta.

Rahoittajan tulisi varmistua siitä, että kriteerit ja odotukset yhteistyölle ovat realistisia, eikä konsortioita tai yhteistyötä keinotekoisesti paisuteta. Mikäli laajaa yhteistyötä tarvitaan, tämä olisi huomioitava myös hankkeiden ajallisissa ja rahallisissa resursseissa. Pieni rahoitus, joka joudutaan palastelemaan moneen osaan, ei tue parhaalla mahdollisella tavalla sisällöllisiä tavoitteita. Kireä hankeaikataulu ei myöskään anna riittävästi tilaa tutkijoiden keskinäisen ja hyödyntäjäyhteistyön rakentumiselle. Yhteistyön tavoitteena tulisi olla kuitenkin viime kädessä win-win -tilanne.

Mika Nieminen
Kirjoittaja toimii johtavana tutkijana VTT:ssa
 

_____________________________

[i] Puuska, H.-M. (2014) Scholarly Publishing Patterns in Finland. A comparison of disciplinary groups. Acta Universitatis Tamperensis 1945. Tampere University Press: Tampere.
[ii] Evaluation of the Finnish National Innovation System – Full Report. Taloustieto Oy: Helsinki.

[iii] Katz, J. S. and B. R. Martin (1997). "What is research collaboration?" Research Policy 26(1): 1-18.
[iv] Ordonez-Matamoros, Gonzalo, (2008) International Research Collaboration, Research Team Performance, and Scientific and Technological Capabilities in Colombia: A Bottom-Up Perspective. Dissertation, Georgia State University, 2008. http://scholarworks.gsu.edu/pmap_diss/18
Sooho Lee and Barry Bozeman (2005) The Impact of Research Collaboration on Scientific Productivity. Social Studies of Science 35/5, 673–702.