Viime hallituskauden lopulla silloinen pääministeri ja talousneuvoston puheenjohtaja Alexander Stubb totesi poliittisen päätöksenteon olevan rikki, viitaten sillä koalitiohallituksen vaikeuksiin tuottaa selkeitä linjauksia tärkeistä kysymyksistä. Viime aikoina talousneuvostossa on jouduttu pohtimaan onko myös talous mennyt rikki, kun perinteiset lainalaisuudet eivät näytä pätevän.

Ihmettelyn aihetta ovat antaneet rahapoliittisen ekspansion hidas välittyminen reaalitalouteen ja myös Suomen talouden heikko kehitys suhteessa muuhun Eurooppaan. Perinteisessä ”normaalissa” rahapoliittinen ekspansio ajaa markkinakorot alas ja käynnistää investointi- ja kulutusvetoisen kasvun, jonka ainoana riskinä on inflaation karkaaminen käsistä ja talouden ylikuumeneminen, kun tarjonta ei ehdi sopeutua kasvavaan kysyntään. Vastaavasti on totuttu siihen, että muun Euroopan piristyvä talous vetää viennin kautta myös pienen Suomen mukaansa ”kasvun imuun”.

Nyt tilanne on kokolailla toinen ja monien tarkkailijoiden mielestä ennennäkemätön. Euroopan keskuspankin rahapolitiikka on jo pidempään ollut poikkeuksellisen keveää: rahapoliittiset korot on painettu nollaan ja pankkien talletuskoron osalta jopa negatiiviseksi. Politiikkatoimia on tehostettu ottamalla käyttöön uusia ns. määrälliseen keventämiseen liittyviä instrumentteja, viimeisimpänä erityinen omaisuuserien osto-ohjelma, joka kohdistuu myös yritysten velkapapereihin. Rahapolitiikan rajuun lataukseen nähden sen elvyttävä vaikutus reaalitalouteen on jäänyt hämmästyttävän vähäiseksi.

Miksi näin? Yhtenä syynä kehitykseen on tarjottu Euroopan pankkien tilaa. Yritysten rahoitus on Euroopassa pankkikeskeistä ja finanssikriisin jäljiltä pankit ovat joutuneet ”siistimään” ja vahvistamaan taseitaan tavalla, joka on heikentänyt niiden kykyä tarjota uutta riskipitoista luototusta. Osasyynä tähän kehitykseen on ollut finanssikriisin seurauksena tiukentunut pankkien vakavaraisuussääntely. Tämän hypoteesin mukaan rahapolitiikan teho on ”hukkunut” pankkien tasetalkoisiin eikä siksi ole välittynyt yritysten ja kotitalouksien kysyntään.

Näin on varmasti osittain käynytkin. Mutta miksi myös Suomessa, joissa pankit ja rahoituslaitokset ovat kriisin jälkeen olleet erinomaisessa kunnossa, matalat korot eivät ole käynnistäneet investointibuumia? Tiedot kentältä kertovat, että pankit olisivat meilläkin kiristäneet muita luotonsaannin ehtoja, kuten vakuusvaatimuksia. On kuitenkin ilmeistä, että Suomen osalta syyt ovat enemmän rahoituksen kysyntäpuolella, vaimeassa talouskasvussa ja vaisuissa näkymissä.

Eräät arvostetut ekonomistit, erityisesti Yhdysvaltain presidentin entinen neuvonantaja ja Harvardin professori Lawrence Summers, ovat kuvanneet kehittyneissä maissa vallitsevaa tilannetta pysyvän taantuman käsitteellä (secular stagnation). Tässä makrotalousteoriasta johdetussa tilanteessa talous asettuu tasapainoon, jossa täystyöllisyyden palauttaminen edellyttäisi mahdollisesti reippaastikin negatiivisia reaalikorkoja. Jos inflaatio on lähellä nollaa, kuten nyt on tilanne useimmissa maissa, negatiivisten reaalikorkojen synnyttäminen on hyvin vaikeaa ja talous jää pitkäksi aikaa krooniseen vajaakysyntätilaan.

Yksi Summersin keskeisistä johtopäätelmistä on, että rahapolitiikka yksin ei riitä nostamaan maailman taloutta jaloilleen, vaan tarvitsee tuekseen ekspansiivista finanssipolitiikkaa, mieluiten kansainvälisesti koordinoituna. Myös EKP:n pääjohtaja Mario Draghi on hiljattain viitannut tarpeeseen tukea rahapolitiikkaa finanssipolitiikalla, toki EU:n sääntöjen puitteissa. Samalla Draghi on joutunut puolustamaan keskuspankin politiikkaa niitä arvostelijoita kohtaan, joiden mielestä matalien korkojen haittavaikutukset mm. pankkien ja eläkevakuuttajien kannattavuuteen ylittävät ultrakevyen rahapolitiikan edut. Tämä näkemys on saanut jalansijaa erityisesti Saksassa.     

Vaikka Suomen taloudessa on havaittavissa eräitä pysyvän taantuman tunnusmerkkejä – mm. rahoitusoloihin nähden vähäiset investoinnit ja ikääntyvä väestö – pienenä viennistä riippuvaisena avotaloutena Suomen on suhtauduttava hyvin varauksellisesti suositukseen lähteä ratkaisemaan ongelmaa yksipuolisella ekspansiivisella finanssipolitiikalla. Sen sijaan Suomen kannalta olisi epäilemättä edullista, mikäli sen keskeiset kauppakumppanit päättäisivät tukea yksityistä kysyntää konsortoidulla finanssipoliittisella ekspansiolla.

Sitä odotellessa Suomen on perusteltua huolehtia oman taloutensa kilpailukyvystä sekä hintatason että rakenteiden osalta. Tästä näkökulmasta valmisteilla oleva kilpailukykysopimus on askel oikeaan suuntaan ja auttaa toteutuessaan Suomea valtaamaan uusia markkinaosuuksia hitaasti kasvavilla vientimarkkinoilla. Sopimuksen loppuunsaattaminen on tärkeää myös yleisen ilmapiirin ja luottamuksen vahvistamiseksi. Sopimukselta ei kuitenkaan pidä odottaa ihmeitä, eikä sen varjolla tule pidättäytyä muista, talouden kilpailu- ja uudistumiskykyä edistävistä reformeista

Pekka Sinko
pääsihteeri