Ihmiskuntaan kohdistuu ennennäkemätön ja maailmanlaajuinen uhka, jonka torjumiseksi. jokaisen on oltava valmis tekemään uhrauksia ja otettava huomioon toimintansa vaikutukset myös muihin ihmisiin. Julkisen vallan on ryhdyttävä päättäväisesti toimiin uhan torjumiseksi, mutta huolehdittava myös siitä, että toimien taloudelliset kustannukset pysyvät kohtuullisina ja jakautuvat oikeudenmukaisesti kansalaisten kesken.

Kuulostaako ajankohtaiselta? Varmaankin. En kuitenkaan kuvaa edellä akuuttia koronapandemiaa vaan huomattavasti hitaammin eskaloituvaa ilmastonmuutosta. Täysin erilaista aikajännettä lukuun ottamatta molemmilla kriiseillä on yllättävänkin paljon yhteisiä piirteitä. Koronakriisi näyttäisikin olevan monessa suhteessa ”ilmastonmuutos pikakelauksella” ja voi näin ollen tarjota arvokkaita opetuksia ilmastopolitiikan näkökulmasta. 

Sekä koronapandemiassa että ilmastonmuutoksessa ongelmien aiheuttaja on eräänlainen ”julkishaitake”, johon kansalaisten toiminta vaikuttaa, mutta yksittäisen toimijan vaikutus on kokonaisuuden kannalta häviävän pieni. Julkisen vallan tehtävänä on huolehtia siitä, että kansalaisille ja yrityksille syntyy riittävät kannustimet toimia oikein uhan torjumiseksi. Tähän julkinen valta voi käyttää lähtökohtaisesti joko regulaatiota tai taloudellisia ohjauskeinoja.

Koronakriisin yhteydessä hallitukset ovat valinneet ensisijaisesti regulaation. Olennaisimpia ovat liikkumista ja kokoontumista koskevat rajoitukset, joista on seurannut huomattavia taloudellisia menetyksiä erityisesti näistä suoraan riippuvaisilla toimialoilla ja välillisemmin myös muilla talouden sektoreilla. Osalla toimialoista pudotus on ollut dramaattisen jyrkkä. Taloudelliset menetykset välittyvät myös julkiseen talouteen verotulojen alentumisen kautta. Tähän liittyy ensimmäinen opetus suhteessa ilmastokriisiin: mikäli mahdollista, tavoitteisiin tulisi pyrkiä taloudellisten ohjauskeinojen avulla. Tällöin yritystoiminta voi sopeutua muutoksiin taloudellisesti tehokkaimmalla tavalla ja kokonaiskustannukset jäävät pienemmiksi.

Koska koronakriisin aikajänne on erilainen, on ymmärrettävää, että sen torjunnassa on nojauduttu järeisiin ja nopeasti vaikuttaviin keinoihin kustannusten jäädessä taka-alalle. Toisaalta on mielenkiintoista pohtia voisiko ”saastuttaja maksaa” -periaatetta soveltaa myös pandemiassa muutettuna muotoon ”tartuttaja maksaa”? Joissakin maissa ulkonaliikkumiskiellon rikkomisesta kirjoitetut rapeat sakot ovat askel tähän suuntaan. Suomessakin muutamia Uudeltamaalta aiheetta pois pyrkineitä on sakotettu, mutta näillä rapsuilla ei paikata julkisen talouden kriisin vuoksi kasvavaa alijäämää.

Periaatteessa esimerkiksi ihmisten pakkautumista kaupunkien keskustoihin ja julkisiin liikennevälineisiin voitaisiin hillitä ruuhkamaksujen avulla samaan tapaan kuin autojen osalta jo monessa kaupungissa tehdään. Samoin erilaisten massatapahtumien lipunhintoihin voitaisiin lisätä kohonnutta tartuntariskiä heijastava ”terveysvero” jne. Vastaavia esimerkkejä on helppo keksiä lisää. Ilmeisesti on kuitenkin niin, että niiden soveltuvuus akuutteihin kriiseihin on mm. toimeenpanon hitauden vuoksi kohtalaisen heikko. Sen sijaan järkevästi suunnitelluille taloudellisille ohjauskeinoille saattaisi olla käyttöä akuutin vaiheen jälkeen, kun liikkumisen ja kokoontumisen rajoituksia ryhdytään asteittain purkamaan, mutta tarpeetonta riskikäyttäytymistä halutaan vähentää.  

On jossain määrin paradoksaalista, että koronakriisin negatiiviset talousvaikutukset ovat pääosin seurausta hallitusten omista toimista. Kun hallitukset nyt lähes kilvan esittelevät uusia tukipaketteja yrityksille ja työntekijöille, ne siis korjaavat omien toimiensa aiheuttamia ongelmia. Toisaalta usein unohdetaan, että vapaana riehuvalla laajamittaisella epidemialla olisi myös varmasti ollut merkittäviä negatiivisia talousvaikutuksia, jotka nyt jäävät näkemättä. Tässäkin suhteessa asetelma on yhteneväinen suhteessa ilmastokriisiin: näkyvät negatiiviset talousvaikutukset liittyvät ilmastopolitiikan toimenpiteisiin kuten haittaveroihin ja rajoituksiin. Sikäli kuin ilmastopolitiikka on vaikuttavaa, ilmastonmuutoksesta aiheutuvat negatiiviset talousvaikutukset jäävät pääosin kokematta.

Koronakriisin talouspoliittinen ulottuvuus on toistaiseksi keskittynyt kokonaistaloudellisten kustannusten pienentämiseen julkisin poikkeustoimin. Vähitellen on myös käynnistymässä keskustelu kriisin taloudellisten kustannusten jakautumisesta. Onko oikein, että tietyt ryhmät, vaikkapa ravintola-alan yrittäjät ja työntekijät, kantavat muita suuremman osan rajoitustoimenpiteiden taloudellisista taakasta? Sama kysymys on edessä myös ilmastopolitiikan kiristyessä, joskin potentiaaliset kärsijät ovat sen kohdalla ehkä vähemmän ilmeisiä. Osasyy tähän on ilmastopolitiikan tukeutuminen vahvemmin taloudellisiin ohjauskeinoihin, jotka levittävät politiikkatoimien taloudellisesta taakkaa laajemmalle kuin sääntely. Vastaavasti epidemian tapauksessa esimerkiksi ravintolapalveluiden ”terveysvero” rajoittaisi niiden kysyntää nostamalla hintaa ja levittäisi näin maksutaakkaa yrittäjiltä myös asiakkaille. 

Edellä on todettu koronaepidemian ja ilmaston muutoksen muistuttavan politiikkahaasteena monessa suhteessa toisiaan, mutta niillä voi olla myös muita keskinäisvaikutuksia. Ilmaston lämpeneminen on mainittu yhtenä pandemioiden todennäköisyyttä nostavavana tekijänä.  Tästä näkökulmasta ilmastopolitiikka voidaan nähdä myös epidemioita pidemmän aikavälillä torjuvana toimena. Toisaalta mm. IEA:n pääjohtaja Fatih Birol on hiljakkoin varoitellut, että korona-kriisin julkiselle taloudelle aiheuttamat ongelmat tulevat hidastamaan ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta välttämättömiä investointeja puhtaaseen teknologiaan. Näin käy, elleivät hallitukset tietoisesti pidä kiinni ilmastopolitiikan tavoitteista ja kohdista kriisiin liittyviä elvyttäviä toimia ainakin osittain energiatehokkuutta nostaviin ja muihin ilmastopäästöjä vähentäviin hankkeisiin.

Koronaepidemian torjunnassa hallitukset ovat perustaneet politiikkatoimensa vahvasti tieteelliseen tietoon epidemian käyttäytymisestä. Ainakin toistaiseksi toimilla on myös ollut kaikissa demokraattisissa maissa kansalaisten laaja tuki. Tämä osoittaa sen, että ihmiset ovat valmiita luopumaan taloudellisista eduista terveyden turvaamiseksi ja nostaa luottamusta siihen, että vastaava toimintamalli voi onnistua myös ilmastopolitiikassa.

Pekka Sinko

Pääsihteeri