Mitä tiedämme politiikkatoimien vaikuttavuudesta lasten ja nuorten syrjäytymisen sekä hyvinvointierojen vähentämisessä?

Politiikkatoimien vaikuttavuuden tieto- ja arviointikatsaus

Tieto- ja arviointikatsauksessa kuvataan lasten ja nuorten syrjäytymistä ehkäiseviä ja vähentäviä politiikkatoimia ja kootaan yhteen olemassa olevaa tutkimustietoa niiden vaikuttavuudesta. Katsauksessa keskitytään erityisesti lapsiperheiden tukimuotoihin, peruskouluun ja nuoren työelämänkulun siirtymävaiheisiin. Katsaus on tehty SOTERKO-tutkimusyhteenliittymässä valtioneuvoston tutkimus-, ennakointi- ja arviointitoimintaa koordinoivan työryhmän toimeksiannosta.

1990-luvulla monissa kunnissa säästettiin lasten, nuorten ja perheiden palveluissa, ja leikkaukset ovat sittemmin näkyneet korjaavien palveluiden tarpeen kasvuna. 2000-luvulla palveluiden valtiollista ohjausta on lisätty ensin kansallisilla suosituksilla ja viime vuosina yhä enemmän kuntia sitovilla säännöksillä, joilla palveluiden painopistettä on yritetty siirtää varhaiseen puuttumiseen ja ongelmien ennalta ehkäisyyn. Ei-sitovien suositusten ohjausvaikutukset ovat osoittautuneet vähäisiksi. Sitovat säännökset pyritään puolestaan usein täyttämään liian vähäisillä resursseilla, mikä voi viedä voimavaroja muusta toiminnasta. Painopisteen siirtäminen korjaavasta työstä ennaltaehkäisevään työhön edellyttää säännösten kehittämisen lisäksi myös resurssiohjausta ja riittäviä henkilöstövoimavaroja perheiden palveluissa.

Peruskoulun oppilashuolto ja oppilaanohjaus ovat merkittävässä roolissa syrjäytymisen ehkäisyssä. Onnistunut siirtymävaiheiden yli ulottuva ohjaus auttaa nuorta valitsemaan realistisen ja motivoivan urapolun ja vähentää toisen asteen opintojen keskeytyksiä. Maahanmuuttajataustaisilla nuorilla ja erityistukea saavilla opiskelijoilla on muita korkeampi riski jäädä nivelvaiheessa ulkopuolelle tai keskeyttää opinnot varhaisessa vaiheessa. Nuorten yhteiskuntatakuu ja koulutustakuu sen osana ovat keskeisiä keinoja, joilla ongelmiin on viime vuosina pyritty tarttumaan. Varsinkin heikommassa asemassa olevien kohdalla takuiden toteutumisessa on yhä puutteita. Syrjäytymisvaarassa oleville nuorille voitaisiin kehittää vaihtoehtoisia, työelämää lähellä olevia koulutusmuotoja. Kehittämisen lähtökohtina voisivat olla nykyisen oppisopimuskoulutuksen ja työelämää nykyistä lähemmäs vietyjen työpajojen lisääminen. Syrjäytymisvaarassa olevien kohdalla tulisi keskittyä erityisesti voimavaroja ja onnistumisen kokemuksia lisääviin toimenpiteisiin nuorisolain sosiaalisen vahvistamisen tavoitteiden mukaisesti.

Syrjäytymistä ehkäisevien toimenpiteiden ja palveluiden vaikuttavuudesta on yleisesti hyvin vähän tutkimus- ja arviointitietoa. Vaikuttavuustutkimusta tulisikin järjestelmällisesti lisätä. Myös maahanmuuttajataustaisten lasten, nuorten ja perheiden palveluiden käytöstä, tuen tarpeista ja toisaalta menestystekijöistä tulisi kerätä enemmän tietoa toimenpiteiden kohdentamisen helpottamiseksi. Heikommassa työmarkkinatilanteessa olevien nuorten osalta tulisi kehittää työkyvyn arviointitoimintaa sekä tutkia, millaisissa työpaikoissa nämä nuoret menestyvät parhaiten ja millaista tukea he mahdollisesti tarvitsisivat. Hankerahoituksen ongelmia olisi syytä selvittää: hankkeissa on kehitetty paljon toimivia malleja ja työkaluja syrjäytymisen ehkäisemiseksi, mutta niiden ongelmana on toiminnan lyhytjänteisyys ja heikko arviointi, eivätkä hyvätkään käytännöt usein vakiinnu tai leviä laajempaan käyttöön.